Ankylosaurus: dinosaurusten elävä linnoitus

Hiljainen alku

Noin 66 miljoonaa vuotta sitten, aivan liitukauden lopulla, pieni Ankylosaurus olisi saattanut kuoriutua munasta jossakin nykyisen läntisen Pohjois-Amerikan lämpimillä rannikkotasangoilla.

Tämä on kuitenkin jälleenrakennus, ei suora fossiilinen havainto. Ankylosaurukseen ei ole toistaiseksi pystytty varmasti yhdistämään munaa, pesää tai alkiota. Tiedämme silti, että se muiden dinosaurusten tavoin lisääntyi munimalla.

Kuoriutuessaan eläin oli paljon vanhempiaan pienempi ja alttiimpi vaaroille. Sen panssari ei todennäköisesti ollut vielä täysikokoinen, eikä kuuluisa hännän päässä oleva nuija ollut välttämättä kehittynyt lopulliseen muotoonsa. Edessä oli maailma, jossa suojaa tarjosivat jokiuomat, metsät, saniaisia kasvavat aukeat ja laajat tulvatasangot – alueet, jotka sijaitsevat nykyisen Montanan, Wyomingin, Albertan ja Saskatchewanin seuduilla.

Samoissa ekosysteemeissä elivät Triceratops, Edmontosaurus, Thescelosaurus ja aikakauden suurimpiin petoihin kuulunut Tyrannosaurus rex.

Nimi, löytö ja viimeinen elinympäristö

Ankylosauruksen tieteellinen nimi on Ankylosaurus magniventris. Nimi voidaan kääntää suunnilleen muotoon ”yhteen kasvanut lisko, jolla on suuri vatsa”. Se viittaa jäykistyneeseen luustoon ja poikkeuksellisen leveään ruumiiseen.

Ensimmäinen tunnistettu yksilö löydettiin vuonna 1906 amerikkalaisen paleontologin Barnum Brownin johtamalla retkikunnalla. Löytäjänä toimi fossiilinkerääjä Peter Kaisen, ja löytöpaikka oli Montanan Hell Creek -muodostuma. Brown nimesi eläimen virallisesti vuonna 1908. Myöhemmin Ankylosauruksen jäänteitä on löydetty Hell Creek -muodostuman lisäksi Wyomingin Lance-muodostumasta ja Albertan Scollard-muodostumasta. Löydöt osoittavat, että eläin levittäytyi laajalle alueelle myöhäisliitukauden viimeisinä vaiheina.16

Ankylosaurus kuului viimeisiin kehittyneisiin linnuista erillisiin dinosauruksiin. Sen ympäristö ei ollut kuiva autiomaa, vaan jokien halkoma rannikkotasanko, jossa metsät, tulvaniityt ja kasvillisuutta täynnä olevat alavat alueet tarjosivat ravintoa – ja samalla mahdollisuuksia piiloutua.

Pieni eläin suuren panssarin alla

Nuoren Ankylosauruksen lapsuus oli vaarallinen. Se ei vielä voinut luottaa aikuisen kokoon ja painoon, ja sukulaislajeista saadut vihjeet viittaavat siihen, että suurimmat panssarirakenteet sekä täysin kehittynyt häntänuija kasvoivat eläimen mukana.

Nuoret yksilöt saattoivat hyötyä matalasta kasvillisuudesta ja piiloutumisesta. On myös mahdollista, että suuremmat yksilöt tarjosivat jonkinlaista suojaa. Fossiilit eivät kuitenkaan todista, että Ankylosaurus olisi elänyt laumoissa tai että vanhemmat olisivat huolehtineet poikasista. Sen sosiaalinen elämä kuuluu edelleen eläimen suurimpiin arvoituksiin.

Kasvun aikana ihon sisään muodostui luuta. Näitä rakenteita kutsutaan osteodermeiksi. Ne eivät muodostaneet yhtenäistä, kilpimäistä kuorta, vaan koostuivat joustavassa ihossa olevista levyistä, pienistä luupaloista ja suuremmista kyhmyistä. Panssari suojasi erityisesti kaulaa, selkää, kylkiä ja lantiota. Joidenkin osteodermien päällä saattoi eläessä olla keratiinia, jolloin ne olivat suurempia kuin fossiileina säilyneet luuytimet antavat ymmärtää.

Panssari ulottui myös kalloon. Luut olivat osin sulautuneet yhteen ja muodostivat leveän, matalan pään. Sivuille suuntautuneet sieraimet sekä monimutkaiset nenäkäytävät saattoivat auttaa lämmittämään ja kostuttamaan sisäänhengitettyä ilmaa.

Vuonna 2017 Victoria Arbour ja Jordan Mallon tarkastelivat Ankylosaurusta uudelleen uuden tutkimustiedon valossa. Heidän työnsä korosti eläimen poikkeuksellisen leveää kalloa, erottuvaa kasvojen panssaria, leveää vartaloa ja kaulan puolirenkaan muotoisia levyjä.8

Ruumiinrakenteeltaan linnoitus

Suuri Ankylosaurus saattoi lähestyä kahdeksaa metriä pituudeltaan ja kahdeksaa tonnia painoltaan. Arviot kuitenkin vaihtelevat, koska kokonaista luurankoa ei ole löydetty.16

Eläin kulki neljällä vahvalla jalalla. Takaraajat olivat eturaajoja pidemmät, ja leveät jalkaterät jakautuivat niin, että usean tonnin paino pysyi vakaasti maan päällä. Ankylosaurus ei ollut nopea juoksija. Sen vahvuus oli muualla: se oli matala, lihaksikas ja erittäin vaikea kaataa.

Panssarin alla oli yhä haavoittuva vatsapuoli. Sen kimppuun käyminen ei kuitenkaan ollut yksinkertaista. Peto olisi joutunut ensin ohittamaan matalan ruumiin, panssaroidut kyljet, puolustautuvan hännän ja eläimen koko painon vastuksen.

Mitä Ankylosaurus söi?

Ankylosaurus ei metsästänyt. Se oli kasvinsyöjä, jonka päivä kului matalalla kasvavan ravinnon etsimiseen.

Leveä nokka katkaisi kasvillisuutta, ja pienet, lehdenmuotoiset hampaat paloittelivat suupaloja. Ankylosauruksia pidettiin aiemmin yksinkertaisina syöjinä, jotka lähinnä nielivät pehmeitä lehtiä. Kallon ja hampaiden tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että ainakin joidenkin myöhäisten ankylosaurusten leuoissa oli monipuolisempia liikkeitä ja tehokkaampaa ravinnon käsittelyä kuin vanhoissa rekonstruktioissa oletettiin.69

Ankylosauruksen valtava vatsa – johon sen lajinimi magniventris viittaa – sisälsi todennäköisesti laajan ruoansulatusjärjestelmän. Mikrobit saattoivat hajottaa siinä kuitupitoista kasviravintoa. Mahdolliseen ravintoon kuuluivat saniaiset, matalat pensaat, nuoret havupuut, kukkakasvit ja pudonneet hedelmät, mutta tarkkaa ruokalistaa ei ole säilynyt.

Eräässä merkittävässä tutkimuksessa Caleb Brownin johtama työryhmä löysi vanhemman panssaroidun dinosauruksen, Borealopeltan, vatsan sisältä jäänteitä valikoidusti syödyistä saniaisista sekä merkkejä äskettäin palaneelta alueelta peräisin olleesta hiilestä.5 Borealopelta ei ollut Ankylosaurus, joten löytö ei todista suoraan Ankylosauruksen ruokavaliota. Se osoittaa kuitenkin, että panssaroidut dinosaurukset saattoivat valita ravintonsa tarkasti sen sijaan, että ne söivät kaikkea tielleen osuvaa.

Häntä, joka muutti puolustuksen aseeksi

Aikuinen Ankylosaurus saattoi olla yksi suurimmista tunnetuista ankylosaurideista. Sen menestys ei perustunut vain panssariin, vaan panssarin, tasapainon ja aseistuksen saumattomaan yhdistelmään.

Hännän takaosa muodostui jäykästä varresta. Sen nikamat lukittuivat tiiviisti toisiinsa, ja vahvistuneet jänteet tukivat rakennetta. Häntänuijan päässä oli suurista osteodermeista muodostunut raskas kyhmy.

Victoria Arbourin ja Philip Currien tutkimus viittasi siihen, että ankylosauridien häntänuija kehittyi vaiheittain: jäykkä varsi syntyi ennen suurta päätekyhmyä.8 Ase ei siis ilmaantunut evoluutiossa kerralla, vaan rakentui useiden muutosten sarjana.

Hännän tyvi säilyi liikkuvana. Lantion ympärillä olevat voimakkaat lihakset saattoivat heilauttaa jäykkää häntää sivusuunnassa. Victoria Arbourin vuonna 2009 laatimat biomekaaniset mallit osoittivat, että suurimmat häntänuijat saattoivat tuottaa voiman, joka riitti luun murtamiseen. Pienemmät nuijat olivat vähemmän tuhoisia, ja tulokset riippuivat oletuksista muun muassa lihasvoimasta, nopeudesta ja törmäyksen kestosta.1

Erillisessä Victoria Arbourin ja biomekaanikko Eric Snivelyn tekemässä elementtianalyysissä tarkasteltiin sitä, miten rasitus kulki häntänuijan läpi törmäyksen aikana. Tulokset tukivat päätelmää, että häntä pystyi toimimaan iskuaseena.7

Tyrannosaurus vastaan panssaroitu jätti

Ankylosaurus ja Tyrannosaurus rex elivät samoissa myöhäisliitukauden muodostumissa. Kohtaamiset olivat siis mahdollisia, mutta yksikään fossiili ei säilytä varmistettua taistelua näiden kahden eläimen välillä.

Emme myöskään voi tieteellisesti todistaa, että Tyrannosaurus pelkäsi Ankylosaurusta tai että se olisi ollut ainoa dinosauruksen aiheuttama uhka. Tarkemmin ilmaistuna kyse oli todennäköisesti riskin välttämisestä: terveeseen aikuiseen hyökkääminen oli vaarallinen päätös.

Tyrannosauruksen olisi pitänyt päästä tarpeeksi lähelle puremaan päätä, kylkeä tai vatsapuolta. Ankylosaurus saattoi kääntää panssaroidun selkänsä hyökkääjää kohti, pitää päänsä matalalla, kääntyä vahvoilla jaloillaan ja pyyhkäistä häntänuijalla petoeläimen jalkoja kohti.

Onnistunut isku nilkkaan, sääreen tai polveen olisi voinut aiheuttaa toimintakyvyttömän murtuman. Saalistajalle, joka ei pystynyt hoitamaan vammaa, yksi murtunut jalka saattoi merkitä nälkäkuolemaa.

Ankylosaurus ei silti ollut voittamaton. Nuori, sairas, loukkaantunut tai ansaan joutunut yksilö oli paljon alttiimpi. Tarkasti osunut tyrannosauruksen purema saattoi yltää panssarilevyjen väliin tai murskata suojaamattoman raajan.

Ase myös omia lajitovereita vastaan?

Häntänuija ei ehkä ollut tarkoitettu ainoastaan petojen torjumiseen. Vuonna 2022 Victoria Arbour, Lindsay Zanno ja David Evans tutkivat läheisen ankylosauridisukulaisen Zuulin panssariin jääneitä vammoja. Kylkien alueelle keskittyneet, eläessä parantuneet vauriot sopivat heidän mukaansa yhteen sen kanssa, että yksilöt iskivät toisiaan hännillään. Taustalla saattoivat olla reviiri, asema ryhmässä tai pariutuminen.3

Tämä ei ole suoraa näyttöä siitä, että Ankylosaurus olisi käyttäytynyt täsmälleen samoin. Se avaa kuitenkin kiinnostavan mahdollisuuden: sama ase, joka teki tyrannosauruksen hyökkäyksestä vaarallisen, saattoi osittain kehittyä myös panssaroitujen kilpailijoiden välisiä yhteenottoja varten.

Elämän viimeinen vaihe

Lopulta jokainen Ankylosaurus kuoli. Syynä saattoi olla vanhuus, sairaus, kuivuus, vamma, saalistus tai tulva. Nopeasti jokisedimenttiin hautautunut ruumis saattoi fossiloitua, mutta useimmiten raadonsyöjät, lahoaminen ja eroosio tuhosivat jäänteet ennen sitä.

Tämä selittää, miksi kuvamme Ankylosauruksesta on yhä vajaa. Vuonna 2004 Kenneth Carpenter kokosi ja arvioi hajanaisen fossiiliaineiston uudelleen ja korjasi aiempia rekonstruktioita. Myöhempi Arbourin ja Mallonin työ tarkensi käsitystä eläimestä entisestään, kun muiden ankylosaurusten tutkimus toi vertailuun uutta tietoa.168

Linnoitus, joka ei voinut voittaa muuttuvaa maailmaa

Noin 66 miljoonaa vuotta sitten Chicxulubin asteroiditörmäys käynnisti katastrofaalisia ympäristömuutoksia. Ankylosaurus katosi yhdessä Tyrannosauruksen, Triceratopsin ja kaikkien muiden linnuista erillisten dinosaurusten kanssa.

Panssari pystyi torjumaan hampaita ja kynsiä. Häntä saattoi pitää pedot loitolla. Mikään näistä puolustuksista ei kuitenkaan riittänyt, kun ravintoa tuottavat ekosysteemit romahtivat.

Ankylosaurus jää historiaan paljon kiinnostavampana kuin pelkkänä ”elävänä panssarivaununa”. Se ei ollut mieletön tankki, voittamaton hirviö eikä todistetusti yksi tiettynä olentona Tyrannosauruksen pelkäämä vastustaja. Se oli rauhallinen kasvinsyöjä, jonka evoluutio muovasi hämmästyttävän tehokkaaksi puolustusjärjestelmäksi: iho muuttui panssariksi, ruumis kilveksi ja häntä varoitukseksi, jota edes aikakauden mahtavin peto ei voinut turvallisesti sivuuttaa.