Iranin 60 päivän määräaika umpeutui – diplomatia vaihtui pitkäkestoiseen painostukseen

Nopeasta sopimuksesta kulutussotaan

Kesäkuun MOU:n lähtökohta oli kunnianhimoinen: lopullinen sopimus piti neuvotella enintään 60 päivässä. Kehykseen kuului välitön ja pysyvä sotatoimien lopettaminen sekä sitoumus neuvotella ydinohjelmasta ja muista sodan päättämiseen liittyvistä kysymyksistä.

Kun määräaika kului umpeen, keskeiset tavoitteet olivat kuitenkin edelleen saavuttamatta. Hormuzinsalmi ei avautunut normaalisti, eikä ydinohjelmaa koskevissa neuvotteluissa nähty julkisesti vahvistettua läpimurtoa.

Trump sanoi Iranin haluavan sopimuksen, mutta ei sellaista, joka täyttäisi hänen asettamansa vaatimukset. Samalla Yhdysvallat torjui määräajan jatkamisen. Tämä viestii siitä, että hallinto pitää Iranin taloudellista ahdinkoa ja jatkuvaa painostusta keinona pakottaa Teheran myönnytyksiin sen sijaan, että se tarjoaisi lisää aikaa nykyiselle järjestelylle.

Mitä neuvotteluista todella tiedetään?

Washingtonin ja Teheranin viestit neuvottelujen tilasta ovat olleet poikkeuksellisen ristiriitaisia.

Trump on aiemmin väittänyt, että keskustelut Iranin kanssa olivat käynnissä. Iranin ulkoministeriön edustajat ovat kiistäneet suorat neuvottelut ja sanoneet, että yhteydenpito on rajoittunut viestien välittämiseen epävirallisten kanavien kautta. Teheran on puolestaan painottanut neuvottelevansa Omanin kanssa Hormuzinsalmen liikenteestä.

Jared Kushnerin, Trumpin vävyn ja hallinnon erityislähettilään, kerrottiin kuvailleen Yhdysvaltain ja Iranin keskusteluja myönteisiksi ja aktiivisiksi. Trump sanoi tämän jälkeen, ettei Iranin kanssa käydä keskusteluja eikä niitä ole edes suunniteltu.

Ristiriita voi tarkoittaa, että osapuolet käyttävät termiä ”neuvottelut” eri tavoin: Washington saattaa laskea mukaan epäsuorat viestit ja välittäjien kautta käydyn yhteydenpidon, kun taas Teheran puhuu neuvotteluista vasta, kun suora ja sisällöllinen prosessi on käynnissä. Julkisuudessa varmaa on lähinnä se, ettei kattavaa rauhansopimusta ole syntynyt.

Hormuzinsalmen kaksi todellisuutta

Hormuzinsalmi on kriisin välitön sotilaallinen ja taloudellinen polttopiste. Salmen kautta kulkee merkittävä osa maailman öljy- ja nesteytetyn maakaasun kuljetuksista, joten epävarmuus sen liikenteestä heijastuu nopeasti energiahintoihin ja kuljetuksiin.

Trump on väittänyt Yhdysvaltojen hallitsevan salmea täysin ja että se on avoinna. Hän on myös sanonut merimiinojen tulleen poistetuiksi tai räjäytetyiksi. Iran puolestaan sanoo salmen pysyvän suljettuna, kunnes Yhdysvallat lopettaa Iranin satamien saarron, pakotteet ja sotilaalliset uhkaukset. Merenkulkuraportit ovat kuvanneet väylää käytännössä tai lähes kokonaan suljetuksi.

Washington ei ole hyväksynyt järjestelyä, joka antaisi Iranille määräysvallan Persianlahdelle saapuvasta liikenteestä. Teheran taas on uhannut siirtyä puolustuksellisesta asemasta täysin hyökkäykselliseen toimintatapaan, jos väliaikaista sopimusta ei panna täytäntöön.

Miksi Arabiemiirikuntien päätös lisää painetta?

Arabiemiirikunnat ilmoitti keskeyttävänsä kaikki Iranin kanssa käytävän kaupan, kaupallisen vaihdon ja rahoitustapahtumat toistaiseksi. Päätös tehtiin sen jälkeen, kun Arabiemiirikuntien viranomaiset kertoivat havainneensa kaksi Iranista laukaistua ballistista ohjusta. Abu Dhabi syytti Teherania, mutta Iran kiisti olevansa laukaisujen takana.

Arabiemiirikunnat on ollut Iranille tärkeä kaupallinen yhteys erityisesti pakotteiden aikana. Sen kautta on kulkenut tuontia, maksuliikennettä ja jälleenvientikauppaa. Yhteyksien katkaiseminen voi siten vaikeuttaa entisestään Iranin pääsyä ulkomaisiin tavaroihin, valuuttaan ja maksukanaviin. Iran kärsii jo Yhdysvaltain pakotteista ja saarrosta, joten uusi taloudellinen sulku voi muuttaa ulkoisen painostuksen nopeasti suuremmaksi kotimaiseksi ahdingoksi.

Päätös lisää myös alueellista riskiä. Iran on varoittanut Persianlahden maita auttamasta Yhdysvaltain sotatoimia sen jälkeen, kun Arabiemiirikunnat katkaisi taloussuhteet. Näin paikallinen talouspäätös voi kytkeytyä suoraan laajempaan sotilaalliseen vastakkainasetteluun.

Miksi pattitilanne on epävakaa?

Tilanne voi jatkua pitkään, koska kumpikaan osapuoli ei ole hyväksynyt toisen ehtoja. Yhdysvalloilla on mahdollisuus kiristää talouspakotteita ja pitää merisaarto voimassa, ja se voi edelleen harkita uusia iskuja. Iranilla puolestaan on käytössään meriliikenteen häirintä, ohjusuhat ja mahdollisuus rajattuun asteittaiseen eskalaatioon.

Tämä tekee asetelmasta pikemminkin epävakaan pitkäaikaisen välitilan kuin aselevon. Aiemmin Trump arvioi sodan kestävän vain neljä tai viisi viikkoa, mutta konflikti on jatkunut jo noin 24 viikkoa eli lähes kuusi kuukautta. Määräajan umpeutuminen ei siis päättänyt sotaa, vaan vahvisti vaikutelmaa siitä, että nopea ratkaisu on karannut kauemmas.

Washingtonin oletus on, että aika suosii Yhdysvaltoja: jatkuva eristäminen heikentää Iranin taloutta ja voi lisätä painetta Teheranin johdolle. Iran taas voi laskea sen varaan, että pitkittyvä energiakriisi, öljyn hinnan nousu ja sotilaallisten toimien kustannukset heikentävät Yhdysvaltain ja sen liittolaisten halua jatkaa konfliktia.

Kriisi näkyy öljyssä ja markkinoilla

Markkinat ovat alkaneet hinnoitella Hormuzin häiriöitä pitkäkestoisena ongelmana eivätkä vain lyhyenä tarjontashokkina. Brent-raakaöljyn hinta kävi noin 91 dollarissa barrelilta ja asettui myöhemmin hieman sen alapuolelle, kun Iran uhkasi koventaa sotilaallista linjaansa ja Yhdysvaltain hallinto torjui aselevon jatkamisen.

Kalliimpi energia lisää inflaatiopaineita ja voi pakottaa keskuspankit pitämään korot korkeammalla pidempään. Yhdysvaltain 30-vuotisen valtionlainan korko nousi 5,327 prosenttiin, korkeimmalle tasolle sitten vuoden 2007. Nousuun vaikuttivat sodan ja öljyn lisäksi huolet julkisesta taloudesta ja velkatarjonnasta.

Epävarmuus on heijastunut myös osakemarkkinoille. Kun sijoittajat menettivät luottamusta Hormuzin nopeaan avaamiseen, yhdysvaltalaisten teknologiayhtiöiden ja siruvalmistajien osakkeet kärsivät. Samat riskit ulottuvat Aasian puolijohdemarkkinoille: korkeammat energia- ja kuljetuskustannukset sekä sitkeämpi inflaatio voivat heikentää maailmankauppaa, teollisuustuotantoa ja elektroniikan kysyntää.

Toistaiseksi Yhdysvaltain strategia on siis muuttunut nopean diplomaattisen voiton tavoittelusta kulutussodaksi, jossa taloudellinen paine ja sotilaallinen pelote täydentävät toisiaan. Se voi tuottaa Iranille kasvavia kustannuksia, mutta ilman toimivaa neuvottelukanavaa sama strategia pitää myös eskalaation jatkuvasti mahdollisena.