Iranin asevoimien johdolle annettiin lisäksi tehtäväksi saattaa päätökseen asevoimien yleisesikunnan ja Khatam al-Anbiya -keskusesikunnan yhdistäminen. Jälkimmäinen on Iranin tärkein yhteinen operatiivinen johtoelin. Institute for the Study of War -ajatushautomo arvioi uudistuksen heijastavan vuosien 2025 ja 2026 konfliktien opetuksia.

Toimet osoittavat sodan aikana toteutetun johtorakenteiden vahvistamisen. Ne saattoivat myös keskittää Mojtaba Khamenein valtaa, mutta väitteet uudistuksen salaisesta toteutuksesta tai yhdestä täysin koordinoidusta suunnitelmasta menevät julkista näyttöä pidemmälle.

Nimitykset viittasivat kestävyyteen, eivät aseistariisuntaan

Uusi johtorakenne toi keskeisille paikoille kokeneita vallankumouskaartin ja sotavuosien vaikuttajia. Analyytikot kuvasivat kokonaisuutta yhdistelmäksi sisäistä turvallisuutta, sotilaallista pelotetta, hyökkäysvalmiutta ja Hormuzinsalmen ympärille kohdistuvaa painostusta.

Iranilaiset viranomaiset ja valtiolliseen mediaan kytkeytyvä kommentaari alkoivat myös puhua siirtymisestä ”hyökkäysdoktriiniin”, johon kuuluisi kyky toimia Iranin rajojen ulkopuolella. Retoriikka kertoo aiempaa kovemmasta julkilausutusta linjasta, mutta se ei todista, että jokin tietty tuleva operaatio olisi jo päätetty toteuttaa.

Laajempi viesti oli silti selvä: Teheran rakensi sitkeyttä ja neuvotteluvoimaa, ei purkanut sotakoneistoaan nopean rauhanratkaisun toivossa.

Alueelliset iskut pitivät tulitaukoa paineen alla

Sotilaallinen toiminta rikkoi taukoa toistuvasti. Heinäkuussa Iran ilmoitti iskeneensä Yhdysvaltojen sotilaalliseen infrastruktuuriin Kuwaitissa, Qatarissa ja Bahrainissa sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli tehnyt iskuja Iranin kohteisiin. Iskut heikensivät tulitaukoa entisestään.

Elokuussa Yhdysvallat ja Iranin kanssa liittoutuneet huthit ilmoittivat erikseen uusista laivaliikenteeseen kohdistuneista iskuista neuvottelujen ajautuessa jälleen umpikujaan. Saatavilla oleva raportointi yhdistää iskut laajempaan painostuskampanjaan, mutta se ei osoita, että Teheran olisi henkilökohtaisesti määrännyt jokaisen yksittäisen tapahtuman.

Ero on tärkeä. Iran käytti selvästi alueellista sotilaallista ja merellistä painostusta vipuvartena, mutta julkinen aineisto ei riitä osoittamaan, että Iran olisi suoraan koordinoinut kaikkea liittolaisryhmien toimintaa.

Hormuzista tuli sekä sotilaallinen voimavara että neuvotteluase

Hormuzinsalmi oli kiistan keskeinen polttopiste. Washington vaati Iranilta julkista sitoumusta lopettaa aluksiin kohdistuvat iskut, pitää kaikki salmen väylät avoimina ja olla perimättä kauttakulkumaksuja. Iran kieltäytyi luopumasta vesiväylän hallinnasta.

Elokuuhun mennessä iranilaiset viranomaiset sanoivat salmen pysyvän suljettuna, ellei Washington hyväksy ehtoja, joihin kuuluivat muun muassa jäädytettyjen iranilaisvarojen vapauttaminen ja alueellisten konfliktien lopettaminen. Teheran ilmoitti myös, ettei se keskustelisi tulitauon jatkamisesta ennen kuin Yhdysvallat palaisi väliaikaiseen sopimukseen ja määrittelisi aikataulun omille sitoumuksilleen.

Näin laivaliikenteen avaamisesta tuli enemmän kuin yksi tulitauon ehto. Washingtonille Hormuzin avaaminen oli käytännöllinen luottamusta rakentava toimi. Teheranille se oli neuvotteluvoimaa, jonka saattoi vaihtaa taloudellisiin ja poliittisiin myönnytyksiin.

Miksi Washington ja Teheran tulkitsivat tauon eri tavoin?

Washington näytti pitävän yhteisymmärryspöytäkirjaa siltana laajempaan ratkaisuun: iskut lopetettaisiin, laivaliikenne avattaisiin ja neuvotteluikkunaa käytettäisiin jäljellä olevien kiistojen ratkaisemiseen. Iran puolestaan käsitteli samaa ajanjaksoa aseellisena taukona, jonka aikana se pystyi palauttamaan johtokykyään, säilyttämään eskalaatiovaihtoehdot ja neuvottelemaan luopumatta vahvimmasta alueellisesta painostuskeinostaan.

Tuloksena oli kaksiraiteinen politiikka, ei tavanomainen rauhanprosessi. Iran uudisti sotilas- ja turvallisuusinstituutioitaan samalla, kun se jatkoi diplomaattisia yhteyksiä. Peruskiistat Hormuzinsalmesta, pakotteista, alueellisista konflikteista ja ydinohjelmasta jäivät kuitenkin ratkaisematta.

Vahvin perusteltavissa oleva johtopäätös ei siksi ole se, että Teheran olisi salaa koordinoinut jokaista tapahtumaa. Pikemminkin Iran käytti diplomatiaa ja sotilaallista painostusta samanaikaisesti ja valmistautui konfliktiin, joka saattoi kestää huomattavasti pidempään kuin Washington odotti.

Iranin asevoimien johdolle annettiin lisäksi tehtäväksi saattaa päätökseen asevoimien yleisesikunnan ja Khatam al-Anbiya -keskusesikunnan yhdistäminen. Jälkimmäinen on Iranin tärkein yhteinen operatiivinen johtoelin. Institute for the Study of War -ajatushautomo arvioi uudistuksen heijastavan vuosien 2025 ja 2026 konfliktien opetuksia.

Toimet osoittavat sodan aikana toteutetun johtorakenteiden vahvistamisen. Ne saattoivat myös keskittää Mojtaba Khamenein valtaa, mutta väitteet uudistuksen salaisesta toteutuksesta tai yhdestä täysin koordinoidusta suunnitelmasta menevät julkista näyttöä pidemmälle.

Nimitykset viittasivat kestävyyteen, eivät aseistariisuntaan

Uusi johtorakenne toi keskeisille paikoille kokeneita vallankumouskaartin ja sotavuosien vaikuttajia. Analyytikot kuvasivat kokonaisuutta yhdistelmäksi sisäistä turvallisuutta, sotilaallista pelotetta, hyökkäysvalmiutta ja Hormuzinsalmen ympärille kohdistuvaa painostusta.

Iranilaiset viranomaiset ja valtiolliseen mediaan kytkeytyvä kommentaari alkoivat myös puhua siirtymisestä ”hyökkäysdoktriiniin”, johon kuuluisi kyky toimia Iranin rajojen ulkopuolella. Retoriikka kertoo aiempaa kovemmasta julkilausutusta linjasta, mutta se ei todista, että jokin tietty tuleva operaatio olisi jo päätetty toteuttaa.

Laajempi viesti oli silti selvä: Teheran rakensi sitkeyttä ja neuvotteluvoimaa, ei purkanut sotakoneistoaan nopean rauhanratkaisun toivossa.

Alueelliset iskut pitivät tulitaukoa paineen alla

Sotilaallinen toiminta rikkoi taukoa toistuvasti. Heinäkuussa Iran ilmoitti iskeneensä Yhdysvaltojen sotilaalliseen infrastruktuuriin Kuwaitissa, Qatarissa ja Bahrainissa sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli tehnyt iskuja Iranin kohteisiin. Iskut heikensivät tulitaukoa entisestään.

Elokuussa Yhdysvallat ja Iranin kanssa liittoutuneet huthit ilmoittivat erikseen uusista laivaliikenteeseen kohdistuneista iskuista neuvottelujen ajautuessa jälleen umpikujaan. Saatavilla oleva raportointi yhdistää iskut laajempaan painostuskampanjaan, mutta se ei osoita, että Teheran olisi henkilökohtaisesti määrännyt jokaisen yksittäisen tapahtuman.

Ero on tärkeä. Iran käytti selvästi alueellista sotilaallista ja merellistä painostusta vipuvartena, mutta julkinen aineisto ei riitä osoittamaan, että Iran olisi suoraan koordinoinut kaikkea liittolaisryhmien toimintaa.

Hormuzista tuli sekä sotilaallinen voimavara että neuvotteluase

Hormuzinsalmi oli kiistan keskeinen polttopiste. Washington vaati Iranilta julkista sitoumusta lopettaa aluksiin kohdistuvat iskut, pitää kaikki salmen väylät avoimina ja olla perimättä kauttakulkumaksuja. Iran kieltäytyi luopumasta vesiväylän hallinnasta.

Elokuuhun mennessä iranilaiset viranomaiset sanoivat salmen pysyvän suljettuna, ellei Washington hyväksy ehtoja, joihin kuuluivat muun muassa jäädytettyjen iranilaisvarojen vapauttaminen ja alueellisten konfliktien lopettaminen. Teheran ilmoitti myös, ettei se keskustelisi tulitauon jatkamisesta ennen kuin Yhdysvallat palaisi väliaikaiseen sopimukseen ja määrittelisi aikataulun omille sitoumuksilleen.

Näin laivaliikenteen avaamisesta tuli enemmän kuin yksi tulitauon ehto. Washingtonille Hormuzin avaaminen oli käytännöllinen luottamusta rakentava toimi. Teheranille se oli neuvotteluvoimaa, jonka saattoi vaihtaa taloudellisiin ja poliittisiin myönnytyksiin.

Miksi Washington ja Teheran tulkitsivat tauon eri tavoin?

Washington näytti pitävän yhteisymmärryspöytäkirjaa siltana laajempaan ratkaisuun: iskut lopetettaisiin, laivaliikenne avattaisiin ja neuvotteluikkunaa käytettäisiin jäljellä olevien kiistojen ratkaisemiseen. Iran puolestaan käsitteli samaa ajanjaksoa aseellisena taukona, jonka aikana se pystyi palauttamaan johtokykyään, säilyttämään eskalaatiovaihtoehdot ja neuvottelemaan luopumatta vahvimmasta alueellisesta painostuskeinostaan.

Tuloksena oli kaksiraiteinen politiikka, ei tavanomainen rauhanprosessi. Iran uudisti sotilas- ja turvallisuusinstituutioitaan samalla, kun se jatkoi diplomaattisia yhteyksiä. Peruskiistat Hormuzinsalmesta, pakotteista, alueellisista konflikteista ja ydinohjelmasta jäivät kuitenkin ratkaisematta.

Vahvin perusteltavissa oleva johtopäätös ei siksi ole se, että Teheran olisi salaa koordinoinut jokaista tapahtumaa. Pikemminkin Iran käytti diplomatiaa ja sotilaallista painostusta samanaikaisesti ja valmistautui konfliktiin, joka saattoi kestää huomattavasti pidempään kuin Washington odotti.